Helsingin julkisen sektorin lääkäripulaa ei hoideta oikein

Helsinki on monessa suhteessa vetovoimainen, mutta ei silloin, kun puhutaan lääkäreistä ja julkisista terveysasemista.

Monenlaista on kokeiltu. Tänä vuonna on uutisoitu muun muassa rekrytointipalvelun ostamisesta ja ylimääräisestä palkkiosta. Lisäksi on päätetty lisätä markkinointia ja satsata Helsingin houkuttelevuuten työnantajana. Jo aiemmin kaupunki on päättänyt korottaa terveyskeskuslääkäreiden palkkoja.

Paljon on siis tehty!

Mutta mistä oikeasti närästää? Tätä olen monelta lääkäriystävältäni kysynyt. Joku kuva on muodostunut.

Haaste ei ole lääkäreiden määrä. Siksi usein lääkkeeksi tarjottu lääkäreiden koulutusmäärien lisääminen ei ole ratkaisu. Jos katsotte yksityisiä palveluntarjoajia pääkaupunkiseudulla, lääkäriajan löytää melko suurella varmuudella tälle tai seuraavalle päivällä. Lääkäreitä siis on. He eivät vain ole töissä julkisella sektorilla.

On pakko kaivaa syitä työoloista.

Jos tekee tästä palkkakysymyksen, menee tavallaan sieltä, missä aita on kaikkein matalin. Se on helppo ratkaisu, rahan heittäminen ongelman päälle. Mutta ongelma tuntuu olevan enemmän työssä onnistumisen edellytykset, mahdollisuudet kehittyä omassa työssään ja jaksaminen. Tämä on paljolti johtamiskysymys: Miten työtä organisoidaan? Tämä ei ole poliitikon ratkaistavissa oleva kysymys, vaikka poliitikko voikin toki asettaa odotuksia.

Mutta resurssit ovat politiikon käsissä. Ne pitäisi vain kohdentaa oikein. Ei markkinointikampanjoita, ei rekrytointipalveluita. Ei ehkä ylimääräisiä bonuksiakaan. Vaan lisää käsipareja ja työkuorman keventämistä. Hoitojonoja pitää pystyä purkamaan ja tässä on käytettävä yksityistä palvelutuotantoa ja palveluseteleitä apuna. Näin tullaan tehneeksi kaksi asiaa: Työstä tulee inhimillisempää ja seniorilääkäreiden aikaa vapautuisi nuorten lääkärien ohjaamiseen. Eikä kyse ole vain lääkäreiden työkuormasta vaan siitä, että helsinkiläiset saisivat hyvää hoitoa oikea-aikaisesti. Tämän pitäisi olla ideologinen kysymys, eikä sen, mistä se hoito kulloisellakin hetkellä tulee.

Nuoret lääkärit tuntuvat olevan tässä kaikessa avainasemassa, koska heidän kauttaan on mahdollista synnyttää hyvän kierre. Sana kiirii ja sillä tavalla rakennetaan (tai hajotetaan...) työnantajamielikuvaa. Siksikin työn sopivasta kuormittavuudesta huolehtiminen on tärkeää. Se on sitä oikeaa työtä hyvän työnantajamielikuvan kehittämiseksi, ei kampanjointi.

Keskustelin eilen asiasta IG-livessä helsinkiläisen lääkärin Petja Orren kanssa. Keskustelun voit käydä katsomassa täällä. Tämän keskustelun tärkein anti itselleni oli tämä: Poliitikkojen ei tarvitse puuttua nippeleihin – ammattilaiset tekevät työt ja sen organisoinnin kyllä. Mutta poliitikkoja tarvitaan asettamaan tavoitetaso ja odotukset. Ja odotus tässä tapauksessa tarkoittaa mielestäni sitä, että lupaus siitä, että perusterveydenhuolto on kaikille tasa-arvoista ja hyvää pystytään oikeasti lunastamaan.

Muuten tulemme eskaloineeksi kehitystä, jossa hyvin toimeentulevilla menee entistäkin paremmin ja heikommassa asemassa olevilla menee entistäkin huonommin.