Kolme kysymystä ja vastausta kouluista

Koulut pohdituttavat. Helsingin Sanomat on kirjoittanut tänä keväänä muun muassa koulujen välisistä eroista ja siitä, miten vanhemmat välttelevät tiettyjä kouluja ja tiettyjä alueita.

Ymmärrettävästi tämä on aihe, josta olen saanut paljon myös kysymyksiä. Tässä kolme yleisintä - vastauksineen.

Mitä mieltä olen inkluusiosta?

Inkluusiolla tarkoitetaan kaikille yhteistä koulua eli muun muassa sitä, että erityistä tukea tarvitsevia oppilaita ei laiteta lähtökohtaisesti omiin ryhmiinsä, vaan he ovat osa mitä tahansa luokkaa. Useampi poliitikko on tänä keväänä sanonut, että periaate on epäonnistunut ja asiassa täytyy tehdä korjausliikettä.

Itse ajattelen niin, että periaatteessa ei ole mitään vikaa. Mutta jotta tilanne on reilu niin kaikille lapsille kuin opettajille, resurssien pitää olla kunnossa. Jos joku lapsi on saanut päätöksen erityisen tuen tarpeesta, vanhemmille on oltava selvää, mitä se tarkoittaa käytännössä. Ja tämähän voi vaihdella lapsikohtaisesti. Joku ei tarvitse tukea akateemiseen puoleen, toiselle taas matematiikka aiheuttaa päänvaivaa. Tällä hetkellä resurssit eivät ole kaikilta osin kohdallaan, ja tämä on suuri epäkohta.

Ajattelen tästä asiasta keskustelua seuratessa aina niitä lapsia, joiden kannalta voi olla todella suuri asia se, että se oma viiteryhmä ei ole ”erityislapset”, vaan ihan vaan ”lapset” tai ”luokka 1B”. Myöhemmässä elämässä tällä voi olla arvaamaton arvo.

Pitäisikö vanhempien saada valita lastensa koulu? Eli mitä mieltä ”koulushoppailusta”?

Meillä on lähikouluperiaate, jonka mukaan lapset ovat jonkun koulun oppilaaksiottoalueella, ja siihen kouluun lasten pitäisi periaatteessa sitten mennä. Tähän kouluvalintaan voi kuitenkin vaikuttaa esimerkiksi kielivalinnoilla tai painotusten kautta. Painotuksilla tarkoitetaan esimerkiksi musiikkiluokkia tai kielipainotteisia luokkia.

Minusta ongelma tässä keskustelussa eivät ole vanhemmat, jotka yrittävät - ymmärrettävästi! - toimia lastensa parhaaksi. Ongelma on se, jos vanhemmat eivät koe voivansa luottaa siihen, että jokainen lähikoulu on hyvä koulu.

Painotuksista ajattelen niin, että mielestäni niistä ei pidä pyrkiä eroon. Pikemminkin ajattelen niin päin, että painotuksia voisi viedä sellaisille alueille tai sellaisiin kouluihin, jotka saavat tällä hetkellä esimerkiksi positiivisen diskriminaation tukea. Näin signaloitaisiin, että kaupunki satsaa erityisesti myös sellaisiin kouluihin, jotka ovat alueilla, joilla asuu perheitä vaihtelevista sosioekonomisista taustoista.

Viestintä on myös a ja o - sekä sen ymmärtäminen, miksi näitä kouluja vältellään. Silloin tiedetään, millaisia asioita pitää lähteä korjaamaan tai millaisiin asioihin alueen viestinnässä kannattaa keskittyä.

Mitä mieltä olen positiivisen diskriminaation tuesta?

Positiivisen diskriminaation tuella tarkoitetaan erityistä lisämäärärahaa, jota maksetaan tietyille kouluille. Määrärahaa saa perustuen alueen keskimääräiseen koulutustasoon, tulotasoon sekä muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvien määrään alueella.

Tämä on mielestäni erittäin tärkeä asia, jolla pidetään huolta juuri siitä, että jokainen lähikoulu on hyvä koulu. Tuki perustuu tutkittuun tietoon, eli ymmärrykseen siitä, millaiset asiat vaikuttavat oppimistuloksiin ja koulupolkuun, ja sillä pyritään helpottamaan myös opettajien työtä. Tuella voidaan sitten palkata esimerkiksi henkilökuntaa opettajien työtä tukemaan, lisätä jakotunteja (eli tunteja, joiden opetuksen ajaksi luokka voidaan jakaa vaikkapa kahteen ryhmään) tai pienentää ryhmiä.

Tästä tuesta ei missään nimessä pidä tinkiä seuraavallakaan valtuustokaudella.

(Keskustelimme kouluista ehdokaskollegani Laura Rissasen kanssa IG-livessä lauantaina. Pääset katsomaan keskustelun täältä.)